Finntriathlon Tahko, puolimatka 6.8.2016

Triathlon ei aiempina vuosina ollut lainkaan käynyt mielessä. Silti olin ilmeisen helppo tapaus, kun tulin loppuvuodesta 2015 yllytetyksi osallistumaan vuoden 2016  alussa Kotkassa alkavaan Aquila Triathlonin triathlon-kouluun. Tokihan mielestäni osasin uida, ja pyörällähän on ajettu jo lapsesta asti. Ja juoksuahan tässä on tullut harrastettua jo muutaman vuoden ja useamman ultramatkan verran, eli ei uutta siinäkään. No, totuus uintitaidosta selvisi hyvin pian ensimmäisellä tunnilla uimakoulussa, 25m vapaauintia pisti jo hengästymään. Mutta omasta mielestäni ainakin jotain alkoi hyvän opetuksen myötä loksahtelemaan kohdilleen jo aika piankin, ja edistymistä alkoi tapahtua. Uimakoulun lisäksi aloin käydä uimassa muutenkin, ja toukokuusta lähtien uinti tapahtui osittain avovedessä märkäpuvussa. Siirtyminen avoveteen tuntui luontevalle, ei ongelmia sen suhteen. Pyöräily aloitettiin talvella spinningillä, maantiepyörän hankinnan jälkeen myös talvella sisällä trainerilla ja keväällä oli sitten vuorossa siirtyminen ulos ja maantielle. Lukkopolkimet jne olivat aivan uusia tuttavuuksia, mutta pari pysähdyksistä jalat polkimissa kiinni suoritettua tyylikästä kellahdusta opettivat irrottamaan jalat ajoissa.

Edellinen kisani, polku-ultra Ylläs-Hetta päättyi heinäkuun puolivälissä harmittavasti keskeytykseen 32 km kohdalla jalkapohjien rakkojen vuoksi. Todennäköisesti kuitenkin tuon keskeytyksen vuoksi olin lopulta Tahkolla palautuneemmassa kunnossa triathlonia varten.

Tahkolle saavuimme Sarin kanssa jo hyvissä ajoin perjantaina 5.8. Ehdimme majoittua ja hakea kisamateriaalit ja tehdä pienen pyörälenkinkin katsomaan vaihtoaluetta ennen pastapartya ja klo 17.15 alkanutta puolimatkan kisainfoa. Triathlonin ensikertalaiselle infossa oli asiaa vähintäänkin riittävästi. Loppuilta menikin pakaten vaihtopusseja, liimaillen numeroita pyörään ja kypärään, lukien kisaohjeita ja kerraten sääntöjä sekä käyden mielessä suoritusta läpi.

IMG_3037
Hotellihuoneen parvekkeella odottelemassa lähtöä, näkymä maalialueelle.

Lauantaiaamuna aamupalan jälkeen kävimme katsomassa täysmatkan lähdön. Sitten pyörä ja vaihtopussit vaihtoalueelle, ja valmistautumaan itsekin lähtöön. Jännitystä normaaliin kisa-aamun tapaan pikkuisen, ei kuitenkaan enempää kuin juoksukisoissa vaikka nyt olikin edessä jotain ihan uutta. Märkäpuku päälle hotellihuoneessa ja kohti lähtöaluetta… Kehoitus kilpailijoille mennä sillalle, useampia kehoituksia siirtyä veteen, varsin hitaasti porukka kehoituksia noudatti ja itse olin lopulta ensimmäisten joukossa järvessä. Siinähän sitä sitten kelluttiin, ja odoteltiin lähtöä. Lopulta kaikki kuitenkin ajoissa vedessä.

KLo 11 soi torvi lähdön merkiksi, ja sitten lähdettiin uimaan. Porukka oli hajaantunut lähdössä niin leveälle, ettei ainakaan omalle kohdalleni sattunut mitään kontakteja, mahtui hyvin uimaan. Kuitenkin tilanne ihan uusi, uimareita joka puolella. Koetin välillä katsoa suuntaa kohti kääntöpoijua, välillä sen näin, ja välillä piti tyytyä luottamaan siihen että kun menee muun lauman kanssa samaan suuntaan, niin todennäköisesti menee suunnilleen kohti oikeaa kohdetta. Tai ainakaan ei eksy yksin. Koetin uida rauhallisesti ja pitää tekniikan niin hyvänä kuin vain osasin. Veto ja liuku, ja tuota toistaen, kunnon vetoja, kaikessa rauhassa. Ja hengitys joka kolmannella vedolla, tahti säilyi hyvin. Keli varsin tyyni, joten aallokkokaan ei haitannut. Minun on vaikea arvioida uintiaikaa ja matkaa avovedessä uidessa, ja matka ensimmäiselle poijulle tuntuikin pitkälle.  Lopulta poiju kuitenkin läheni, uimarit alkoivat vetäytyä tiiviimpään kaikilla tavoitteena ohittaa poiju läheltä turhia metrejä välttäen. Tuossa vaiheessa pientä kontaktia naapureihin, mutta aika siististi eteenpäin mentiin. Samalla lailla seuraava poiju. Ja sen jälkeen takaisin kohti ponttoonisiltaa ja sen alitusta. Tuolla pätkällä jouduin huuhtaisemaan lasit jotta sain huurun pois ja näkeminen taas helpottui. Vähitellen kohti siltaa, ja kohti kapeaa aukkoa. Aukon kohdalla tiivistä tunnelmaa, tuossa vaiheessa joku yritti uida ylitseni ja painoi minua pinnan alle. Minkäänlaista hätääntymistä ei onneksi tullut, sillan ali päästiin ja taas oli leveämpi rata uitavana. Seuraavaksi kohti lahdenpohjassa rannalla näkyvää oranssia kaariporttia, jonka ali jo juostaisiin kohti vaihtoaluetta. Lopulta saapuminen rantaan, huomasin vieressä jo noustavan pystyyn jatkaessani vielä uintia. Lopulta pystyyn itsekin, kello pois kädestä, märkäpuvun yläosaa pois, ja kahlaten kohti rantaa. Ylös noustua hetkisen pientä huimausta, hiukan kompurointia, mutta tuo meni nopeasti ohi. Kannustamassa tuossa vaiheessa olivat myös Sari ja vanhempani. Kelloon vilkaistessa ihmetys, minuutteja oli kulunut uidessa vasta 39, etukäteen arvelin uintiin kuluvan ehkä 42 min. No, parempi noin, tämähän alkoi hyvin, pohdin. Uintiaika 39.14

DSC07836
Pöllähtäneenä pois pärskeistä.

T1-vaihto, 5.04. En pitänyt hirveää kiirettä, parempi rauhassa kuin ensikertalaisena jotain unohtaen. Juosten varustepusseille, märkäpuku kokonaan pois, kypärä päähän, jalat suunnilleen kuiviksi pyyhkeeseen, sukat ja pyöräilykengät jalkaan, kello, pyöräilyhanskat ja lasit mukaan, uintikamat pussiin, pussi takaisin paikoilleen ja juosten kohti pyörää. Pyörä telineestä, talutusta juosten ajolupamerkintään saakka ja sitten ajamaan.

Pyöräilyreitistä olin kuullut, että se olisi varsin mäkinen. No, olihan se, mutta kun edestakaisin mentiin ja lopulta lähtöpaikkaan palattiin niin nousujen ja laskujen summa oli sama, ja se mikä välillä oli kunnon ylämäkeä, oli sitten toiseen suuntaan mennessä vauhdikkaampaa ja helpompaa alamäkeä. Pyöräilymatkalle oli varattuna alkuun evääksi litra urheilujuomaa ja kuusi geeliä geelipulloihin valutettuina, geelipullot laukussa putken päällä helposti saatavilla. Geeleistä meni pyöräillessä vain puolet, puolet säästin juoksuun. Urheilujuomaa meni reilu litra, pääsin kokeilemaan myös miltä tuntuu kolmenkympin vauhdissa napata pullo huollossa sitä tarjoavan kädestä. No, ensikertalaisesta se tuntui jännältä, mutta onnistui ilman vahinkoja. Pyöräilyssä oli tavoitteena pyrkiä pitämään koko matka keskimäärin yli 30km/h nopeutta, ja lopulta tuo tuntuikin yllättävän helpolta. Tahkolta lähdettiin ensin ajamaan poispäin, sitten kääntyminen kohti Varpaisjärveä, siellä käännös takaisin ja ohi Tahkon risteyksen, muutaman kilometrin päästä taas käännös, uudelleen Tahkon risteyksen ohi, Varpaisjärvelle ja takaisin, toisen kierroksen jälkeen sitten loppu taas Tahkoa kohti. Ensimmäisen kierroksen aikana väliin satoi, väliin satoi kaatamalla. No, sade ei tuntunut ainakaan itselläni menoa haittaavan, eteenpäin mentiin ja lopulta jopa yllättävän helposti. Väliin ohittelin muita, välillä tulin ohitetuksi. Kilpailussa oli 10 metrin peesikielto, ja sitä myös moottoripyörien selästä valvottiin. Itse en tullut huomautetuksi asiasta, ainoa kohta jossa tuota kieltoa oli vaikea noudattaa olivat jyrkimmät ylämäet missä vauhdin laskiessa porukka tuppasi menemään jonoihin. Ainoa vaaratilanne matkalla oli, kun ohittaessani ylämäessä hitaampaa polkijaa ja palatessani tien reunaan takaani tulikin joku, joka katsoi olevan järkevää ohittaa minut tuossa vaiheessa oikealta. Huudoistaan päätellen hän koki olevansa oikeassa ja katsoinkin viisaimmaksi päästää tuota kautta ohitse, ja törmäys saatiin vältettyä.

67108749-_TWP8273-2

Lopulta siis elämäni pisin pyörälenkki oli saatu suoritettua ja olin palaamassa Tahkolle kohti vaihtoa. Kellosta totesin pystyneeni pitämään suunniteltua vauhtia ja hiukan parempaakin, ja pyöräilyn viimeisillä kilometreillä tuli jo pientä liikutusta, kun tajusin että itselleni asettamani 6 tunnin raja puolimatkalla olisi todennäköisesti alitettavissa kunhan vaan juoksu sujuisi edes jotenkin. Viimeiset kilometrit kevensin vauhtia ja polkemisen tehoa, ajatuksena josko noin pystyisi helpottamaan juoksuun lähtöä. Viimeinen mäki alas, kyltti ”Nouse pyörältä”, jalat irti polkimista, pois satulasta, pyörää taluttaen juosten kohti telinettä mihin pyörän paikalleen nostin. Täysi geelipullo puseron takataskuun ja kohti T2 vaihtopussia juosten. Pyöräily 90km 2.53.59, nopeus 31.0km/h.

T2-vaihto, 3.21. Pyöräilykengät pois, Adiokset tilalle, kuivat sukatkin olisi ollut, mutta en katsonut välttämättömäksi vaihtaa. Lippa päähän, kypärä ja lasit pussiin, pussi paikalleen riippumaan ja taas menoksi.

Juoksun alussa tuntui, että takareidet olivat jumissa pyörän jäljiltä, kuitenkin tuo alkoi helpottaa ja juoksu alkoi pikkuhiljaa sujua. Tuohan oli lajeista tutuin, ei pitänyt olla ongelmaa. Vauhti meinasi lähteä kiihtymään, mutta hiljensin, ajatuksena oli hölkätä 2 tunnin puolimaraton hyvällä fiiliksellä, loppuajalla ei kuitenkaan niin suurta merkitystä kuin ekan puolimatkan läpäisyllä sinänsä, tarkoitus oli jatkaa hauskanpitoa juoksun merkeissä, sen verran mukavaa oli ollut jo uida ja pyöräillä. Huoltopisteitä matkalla taisi olla 4 kappaletta reilun 10 km matkalla, tuntui että niitä oli koko ajan. Join vettä, ja kaadoin osan päähäni, pyöräilyn sadesää oli vaihtunut hautovaksi lämmöksi. Eka kymmenen kilsaa n. 55 min, ihan suunnitellussa suht leppoisassa vauhdissa. Sitten se iski… Toista kertaa siltaa pitkin juostessa ja kisakeskusta lähestyessä alkoi tuntumaan vatsassa hölskyntää, minkä myös kuuli ainakin omiin korviin. Juotu vesi ei ollut imeytynyt, vaan hölskyi vatsassa. Tunne oli aikalailla ikävä. No, aikaa on eikä matkaakaan enää kuin kymppi, ajattelin, ja kokeilin välillä kävellä josko tuo auttaisi. No, ei auttanut. Huoltopisteillä olisi ollut tarjolla suolaakin, mutta ajattelin, ettei tuo enää kuitenkaan ehdi auttaa, matkaa ja aikaa ei enää paljoa jäljellä. Päätin siis lopettaa juomisen ja mennä vain eteenpäin. Isommat ylämäet kävellen, muuten hölkäten. Viimeinen kilometri juosten kokonaan, siltaa pitkin lahden yli, viimeinen ylämäki, ei enää kaarrosta oikealle kierrokselle vaan vasemmalle maalisuoralle. Viimeiset metrit hymy kasvoilla nauttien maaliin pääsyn riemusta, kädet ilmaan, maaliviivan yli. Juoksuaika puolimaratonilla 2.09.18.

DSC07932

Mitali kaulaan, tägi otettiin pois nilkasta, maalissa pari mukia urheilujuomaa, palautusjuoma ja limut mukaan ja onnittelijoiden seuraan. Maalissa olivat vastassa Sari ja vanhempani. Onnitteluhalaukset ensimmäisen triathlon-kisan läpäisystä heti tuoreeltaan hikiselle jä märälle tuoreelle triathleetille. Loppuaika kokonaisuudessaan 5.50.59, sekeästi alle tavoitteen 6 tuntia.

Illalla vielä sitten suihkun jälkeen pyörän ja tavaroiden nouto vaihdosta, välinehuoltoa, välillä seuraamassa muiden maalintuloa, syöden ja lepäillen. Illalla olisi ollut bileetkin, mutta tuntui ettei vanha enää jaksanut noihin lähteä, lepo tuntui tarpeellisemmalle.

IMG_3039

Miten sitten meni niinkuin omasta mielestä. No hyvin! Lähes koko matkan oli hauskaa ja hymyilytti! Hymy hyytyi ainoastaan lopussa vatsavaivojen vuoksi, mutta tuon tiesi olevan lyhytaikainen kärsimys. Polku-ultrilla kehitetty kyky sietää epämukavuutta taatusti auttoi kestämään ja suhteuttamaan tuon vaivan sopivaan mitättömään mittasuhteeseensa. Uinti meni odotettua paremmin, pyörä meni suhteellisen helposti tavoitteen mukaan vaikka välillä kelikin oli aika haasteellinen, juoksu ei parasta omaa tasoa mutta olosuhteisiin nähden ok, reittikään ei ollut mikään tasainen baana jolla omia puolimaratonin ennätyksiä kannattaa yrittää. Puolimatka läpäisty kunnialla. Olisiko ollut parannettavaa… Varmaan. Uinnin otin varman päälle ja kaikessa rauhassa, kiristettävää olisi ollut, vaikka aika oli parempi kuin odotin olisi tuosta saanut vielä aikaa poiskin. Vaihdoissa en pitänyt kiirettä, noista lähtisi jonkin verran pois yrittämällä ilman että tarvitsisi hosua. Pyöräilyssä menin varman päälle ja tyydyin siihen että pysyin tavoitteessa, en yrittänyt kovempaa kun ei tarvinnut, tuosta olisi lähtenyt minuutteja pois. Juoksun suhteen pystyisin hyvänä päivänä taatusti selkeästi parempaan aikaan… No, vatsavaivat osin huonoa tuuria, osin varmaan hölmöyttä, olisi pitänyt ottaa suolaa ennen ongelmia ja juoda vain urheilujuomaa, mutta kun tuntui että vesi maistui. No, tästäkin voi taas oppia. Kaikkinensa voisi sanoa, että aika olisi ollut kovemmin yrittämällä parempi, mutta ensikertalaisena ilman aiempaa kokemusta en tiennyt miten kovaa pystyisin nuo lajit putkeen suorittamaan. Siksi siis suoritus varman päälle, varmasti perille. Ensi kerralla kovempaa, nyt tiedän että kroppa olisi sen kestänyt. Seuraavana päivänä olisin ollut jo lenkkikunnossa, ei ihmeempiä kolotuksia suorituksen jälkeen.

Ja miten eteenpäin? Tiedän, että tämä ei ollut viimeinen triathlonkisani, sen verran kivaa oli! Puolimatka oli itselleni ensimmäiseksi kisaksi hyvä ja sopivan kokoinen valinta. Mutta ehkäpä joskus vielä täydellekin matkalle, mieli ainakin tekisi. Seuraavana kisana kuitenkin luvassa taas polkujuoksua, Vaarojen ultra 131k 31.9.-1.10.2016 Kolilla. Eli harjoittelun painotus siihen suuntaan, mutta koko ajan myös pyörä ja uinti mukana harjoittelussa.

Näyttökuva 2016-08-09 kello 17.16.07

 

 

 

 

NUTS Ylläs-Hetta 134k, DNF…

Kertomus siitä, että vaikka kuinka huolellisesti olet valmistautuvinasi, kuinka hyvin ajattelet valinneesi varusteet ja kuinka hyvälle meno voikin tuntua, niin silti kaikki ei välttämättä mene putkeen…

Valmistautuminen NUTS Ylläs-Pallas 134k matkalle tuntui menevän hyvin ja suunnitellusti. Edeltävillä viikoilla kevyitä lenkkejä, uintia, pyöräilyä. 3.7. Vierumäki traililla 43k matka rauhallisesti Sarin ja Minnan kanssa, sovittuna rauhallinen vauhti siten, että maaliin ei tultaisi ennen 6h aikaa. No, maaliin kolmistaan vesisateessa 6.10.40. Matkalla ei ongelmia, meni mukavasti pitkänä viimeistelyharjoituksena.

IMG_2822
Vierumäki trailin maalissa Minna Antilan ja Sari Muurmanin kanssa

Lomalle jäin 7.7. ja parina ensimmäisenä aamuna nautiskelin tilaisuudesta käydä aamulla uimassa varsin tyhjän maauimalan 50m radalla pitkät harjoitukset. 10.7. 82km pyöräily osittain vesisateessa, tuntui hyvälle meno. 12.7. vielä lyhyehkö reipasvauhtinen juoksu ja rauhallinen pyöräily, tuon jälkeen lepoa ja lihasten huoltoa ennen NUTS Pallasta. Kisaa edeltävässä jalkojen hieronnassa kävin 11.7.

Tälläkin kertaa laitoin jo ennen kotoa lähtöä valmiiksi kisavarusteet ja Pallaksen dropbagin sisällön, takoituksena välttää viime hetken kiirettä ja turhaa hermoilua.

IMG_2848
Reppuun lähtevät tavarat.

Matkaan kotoa kohti Hettaa lähdimme Sarin kanssa 13.7., ajomatka toteutettiin kahden yöpymisen taktiikalla, ensin mökillä Leppävirralla ja sitten Rovaniemellä. Matka sujui ongelmitta ja perillä Hetassa oltiin hyvissä ajoin 15.7. aamupäivällä. Ennen kisamateriaalin hakua lounas Jussantuvalla. Sitten ilmoittautumaan, paikalla jo paljon tuttuja joiden kanssa kuulumisten vaihtoa. Hotellihuoneenkin saimme jo hyvissä ajoin. Sitten vain valmistautumaan matkaan lähtöön.

IMG_2846
Kisa-asu

Kenkävalintana oli Karhunkierroksella hyväksi osoittautunut Inov8 Race Ultra 290 ja sukkina samalla matkalla ko kenkien kanssa 110km ongelmitta toimineet Sealskinzin sukat. Siis varma valinta, toiminut ennenkin, mikään ei voisi mennä vikaan… Klo 15.30 lähti bussikuljetus Hetasta Ylläkselle lähtöön, aika hiljaista porukkaa bussissa, Kaijan kanssa vähän jutustelua, aika pitkälti mieli kuitenkin jo yksin matkalla ja tulevissa kilometreissä. Ylläksellä kiireesti viemään dropbag kuljetukseen, noutamaan gps-lähetin ja vielä viimeiselle wc-käynnille. Ja sitten odottelemaan lähtöä, tuttujen kanssa puolin ja toisin hyvän matkan toivotteluja ja tsemppausta. Klo 18 matkaan!

Ylläkseltä lähdössä ensimmäiset 2 km kohtalaisen reippaaseen ylämäkeen, nousua reilut 400 m. Alusta liikkuvaa kiveä, edettävä varoen. Nousussa kenkien nauhat löystyivät ja päätinkin kiristää nuo ylhäällä. Vaikka nousu olikin kohtalaisen rankka, tuntui mäen päällä juoksemaan lähtö hyvältä. Mäen päällä kengännauhojen kiristys ennen alamäkeä. Alamäki olikin kohtalaisen pitkä ja osin jyrkkäkin. Jo pitkän alamäen loppupuolella alkoi kuitenkin kantapäiden alla tuntua oudolta. Ensimmäisen 10 km aikana pysähdyinkin useampaan otteeseen tarkistamaan, ettei kengissä ole kiviä tms. Tuosta huolimatta polttava tunne kantapäiden alla vain lisääntyi. Juoksu tuntui kuitenkin kulkevan jopa yllättävän hyvin, alamäet, tasaiset ja loivat ylämäet juosten, isommat ylämäet kävellen. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä liikkeellä pienessä porukassa.

Kesänkitunturille nousu pirunkurussa oli vaikuttava kokemus, pitkä nousu rakkakivikossa, upeaa luontoa ja näkymät ylös päästyä upeat. Nousussa kävelyä enimmäkseen päkiöillä ja jalat eivät tuntuneet vaivaavan vielä liikaa.

IMG_2854
Nousu kesänkitunturille.
IMG_2858
Näkymä Ylläkselle Kesänkitunturilta.

Tuon jälkeen taas alas, ja kohta päästiinkin jo edellisvuoden 125k reitiltä tutuille paikoille. Edelleen pienessä porukassa jutellen nousua Kukastunturille. Tuolta alamäkeen juostessa alkoi kuitenkin molempien kantapäiden alla tuntuva polte vaivata niin paljon, että katsoin parhaaksi vilkaista jalkojen kuntoa. Istahdin kivelle polun varteen, kengät ja sukat pois… Löysin molempien kantapäiden alta jalkapohjista lähes 5 cm halkaisijaltaan olevat rakot. Kengät takaisin jalkaan ja yritystä juosta mäkeä alas, samalla miettien, miten tästä eteenpäin selvittäisiin, vai selvittäisiinkö. Soitin Hettaan Sarille, kerroin tilanteen ja että saattoi olla, etten pystyisi koko matkaa jalan kulkemaan. Polte kantapäiden alla oli varsinkin alamäissä todella ikävän tuntuinen, joka askel sattui. Harmitti ihan vietävästi. Unelma reitin läpi pääsystä ja mahdollisesta Ultratourin läpäisystä alkoi murentua… Voimia oli, juoksu olisi muuten tuntunut kulkevan, mutta nyt oli ilmaantunut este, joka ei ehkä ollut voitettavissa. Seuraavien kilometrien aikana päässä kypsyi ajatus keskeyttämisestä ensimmäiseen huoltoon. Juosta ei oikein kärsinyt, varsinkaan alamäissä laisinkaan, ja porukkaa meni ohi koko ajan. 24km kohdalla istahdin kaatuneelle puulle, ja itikkaparven pörrätessä ympärillä hoitelin jalkoja, minkä kenttäkonstein pystyin. Molempien kantapäiden alle 2 rakkolaastaria ja teippaus päälle, jotta pysyisivät paikoillaan. Tuon jälkeen eteenpäin, ja totesin, että kipu ei hellittänyt tuollakaan hoidolla tippaakaan. Toivoin vain, että rakot eivät puhkeaisi, jotta toipuminen noista ei olisi niin pitkä tulevina viikkoina.

Viimeiset kilometrit ensimmäiseen huoltoon välillä loiviin ylämäkiin juosten, muuten kävellen, kiirettä ei enää ollut, päätös oli tehty. Pari kilmetriä ennen Peurakaltion huoltoa Ida saavutti minut, ja jatkoimme huoltoon yhdessä hölkäten ja jutellen. Ida kertoi äitinsä Kaijan myös pohtineen keskeyttämistä, juoksu ei kuulemma kulkenut. Ida sen sijaan vaikutti varsin hyvävoimaiselle eikä kuulemma mitään vaivojakaan ollut. Saavutimme Peurakaltion huollon vajaan 32 k kohdalla ja ilmoitin järjestäjille keskeyttäväni. Annoin Idalle itikkasuihkeeni, enemmän siitä olisi hänelle hyötyä loppumatkalla, itse en sitä enää tarvitsisi, koska pääsisin autolla Hettaan. Vähän ajan kuluttua paikalla saapui myös Kaija, joka kertoi  keskeyttävänsä. Tsemppasimme Idaa jatkamaan matkaa, ja hetken tiellä seisoskeltuamme siirryimme itikoilta suojaan järjestäjien autoon. Totesimme, että kummankaan ei tänään ollut järkevää jatkaa kisaa, mutta samalla totesimme, ettei ollut myöskään mitään tarvetta todistaa kenellekään mitään vaarantamalla omaa terveyttä ja toipumista, olimmehan molemmat keväällä läpäisseet Karhunkierroksella pidemmänkin matkan. Keskeyttämisestä meni 4 tuntia ennen kuin pääsin Hettaan hotellille, matkalla mukaan poimittiin pari muuta keskeyttänyttä ja kuljeteltiin järjestäjien tavaroita.

Kolmelta lauantaiaamuna hotellilla, pienten vaikeuksien jälkeen hotelliin soittamalla (yökellon soittaminen ei vaikuttanut mitään) pääsin sisään ja sitten suihkuun ja nukkumaan. Lauantaina pääsinkin sitten saattelemaan Sarin ja muut 55k juoksijat matkaan Pallakselta myrskyisässä säässä ja myöhemmin seuraamaan sekä oman matkani että lyhyemmän matkan maaliintuloja Hetassa. Iloitsin maalin päässeiden puolesta, mutta samalla harmitti suunnattomasti oma epäonnistuminen. Lauantaina illalla vielä syömään ja hiukan iltaa istumaan muiden juoksijoiden kanssa, ja sunnuntaiaamuna kotimatkalle.

IMG_2891
Kenttäsidotut jalat.

Mikä meni pieleen… Kunto tuntui hyvälle, juoksu kulki, heti ensimmäisen rankan nousun jälkeen tuntui tosi hyvälle lähteä juoksemaan. Alkuvauhti oli reipas mutta ei liian kova, koska koko ajan tuntui hyvälle. Kenkä- ja sukkavalinta piti olla oikea, koska se toimi aiemmin, ilmeisesti kuitenkin jokin tuossa meni pieleen. Vaikka Ylläksen päällä kiristin kengännauhat, niin silti jalat pääsivät alamäessä liikkumaan kengissä. Siinäpä se, jostain syystä nyt jalkapohjat eivät sitä kestäneet. Nimenomaan jostain syystä, sen tarkemmin en asiaa ymmärrä.

Nyt pari viikkoa keskeyttämisestä toki harmittaa edelleen, mutta positiivisesti ajatellen ei tullut pitkää toipumista, treenaamista saattoi jatkaa koko ajan, toki juoksua varsin vähän jalkapohjien ollessa varsin hellät. 6.8. ensimmäiselle triathlon-kisalle, Tahkon puolimatkalle, on todennäköisesti paremmat edellytykset lähteä, kuin jos olisin juossut koko 134k matkan. Mutta mielessä on, että jatkossa Lappiin on palattava ,ja koko perusmatka suoritettava, paremmalla onnella seuraavalla kerralla! Ja ehkä kaikkien on joskus koettava dnf tai epäonnistuminen muuten, ja osattava jatkaa sen jälkeen sisuuntuneena eteenpäin.

Uuteen nousuun – palautuminen satamailiselta ja suunta kohti NUTS Pallas 134k seikkailua

IMG_2668

Palautuminen NUTS Karhunkierroksen satamailiselta otti aikansa. Matka ja rasitus oli ollut pitkä ja kova, minkä jälkeenpäin sai sitten myös tuntea. Ensimmäinen päivä meni kotimatkalla autossa istuessa, matkan kesto noin 10 tuntia, muutama jalkojen oikaisutauko matkalla. Onneksi ei tarvinnut itse ajaa, oli aikaa perustaa blogi ja kirjoittaa ensimmäinen teksti. Nyt sitten 4 viikkoa tuosta aika arvioida miten palautuminen on edistynyt ja pohtia miten jatketaan eteen päin kohti seuraavia seikkailuja.

Kaikenlaisia fyysisiä vaivoja ilmaantui. Muutaman ensimmäisen päivän ajan huomasi selkeästi, että elimistö oli aikalailla sekaisin. Paino nousi, kroppa keräsi turvotusta. Muutaman ensimmäisen yön hikoilutti. Jalkapohjat olivat hellät, mikä helpotti parin viikon kuluessa. Parin viikon kohdalla irtosi vasemman ukkovarpaan kynsi, oikea neljän viikon kohdalle vielä kasvaa irti. Molemmissa jaloissa osa varpaista oli hiukan tunnottomat, seurausta siitä, että vedin puolimatkassa kengännauhat varsin tiukalle etteivät jalat pääse kengissä liikkumaan ja hinkkaamaan jalkoihin rakkoja. No, rakkoja ei tullut, ja tuntokin palasi vasemman jalan varpaisiin reilun parin viikon kohdalla ja oikeaankin kokonaan ennen neljää viikkoa. Hermot jalkaterien päällä vain painuneet, ei sen vakavampaa. Se, mikä alussa eniten huolestutti oli turvotus vasemmassa jalassa jalkaterästä pohkeeseen, nilkkakin kaksinkertainen oikeaan verrattuna. Ei se kuitenkaan kipeä ollut, ja ensimmäisen viikon aikana alkoi turvotuskin häviämään.

Molemmat pohkeet kramppasivat Karhunkierroksella jo alkumatkasta, ja tuota kramppia ja jumia jatkuikin sitten reilut 2 viikkoa suorituksen jälkeen. Alkuun tuo pohkeiden jumi haittasi liikuntaakin. 5 päivää Karhunkierroksen jälkeen jalkojen turvotus oli laskenut niin paljon, että sain pyöräilykengät jalkaan ja vajaa tunti rauhallista pyöräilyä tuntui ihan hyvälle. Viikon kohdalla mökkireissulla pari kilometriä uintia järvessä ja 5 km mäkijuoksua tönköillä pohkeilla, ja juoksun pariin oltiin päästy takaisin. Seuraavalla viikolla sitten paluuta poluille parin vetämäni #kaveritpoluille -lenkin merkeissä, kerta kerralta juoksu helpompaa mutta selkeästi sykkeet nousivat edelleen helposti ja lihakset väsyivät normaalia nopeammin. Kahden viikon toipumisen kohdalla peräkkäisinä päivinä 2 reilun 50km pyörälenkkiä, joista jälkimmäinen reipasvauhtinen, ja noiden jälkeen seuraavana päivänä jalkojen hieronta urheiluhierojalla, ja tuon jälkeen pohkeiden jumit laukesivat!

18 päivää satamailisen päättymisestä juoksin ensimmäisen reippaamman lenkin kadulla. Tarkoitus on vielä syksyllä juosta katumaraton, ja elokuussa triathlonin puolimatkalla puolikas, joten vauhtia täytyy saada pidettyä yllä eikä juosta pelkkiä polkuja. 9 km meni keväistä maratonvauhtiani nopeammalla tahdilla, mutta ei ollut helppoa. Kolmen viikon toipumisen kohdalla poluilla juostu 22k tuntui alkuun helpolta, 10 km kohdalta alkaen huomasi selkeästi väsymistä normaalia nopeammin.

22.6. ensimmäinen lappujuoksu Karhunkierroksen jälkeen. Lyhyellä pohdinta-ajalla tehtynä päätös lähteä Elimäelle Jannen Iltalenkin 6km polkukisaan. No, oli enemmän maasto- kuin polkujuoksua, mutta kaikin puolin mukava tapahtuma oli ja hyvä mieli jäi. Melkoisella sykkeellä mentiin, mutta tuntui hyvälle huomata että koneesta alkaa taas jo kierroksia irrota.

IMG_2768
Jannen Iltalenkin kaikille osallistujille annettiin pysti muistoksi

Oikeastaan vasta noin 4 viikkoa satamailisesta juoksu ja liikkuminen tuntuu normaalilta. Juhannusjuhlintojen lomassa mökillä tuli tehtyä kaksi reilun 2 km uintimatkaa järvessä ja 14 km polkujuoksu Orinoron luontopolulla. Tuo juoksu nyt pitkästä aikaa ensimmäinen, joka tuntui sujuvan helposti, luontevasti, rennosti, kaikin puolin hyvin. Toipuminen vaikuttaisi ottaneen n. 4 viikkoa ja olevan nyt pikkuhiljaa takana.

IMG_2777
Sarin kanssa Orinoron rotkossa

Miten tästä eteenpäin kohti 15.7. klo 18 starttaavaa NUTS Pallas 134km juoksua… Tarkoitus juosta vaihtelevilla vauhdeilla kadulla ja poluilla, uida ja pyöräillä, monipuolista liikuntaa kohtalaisen runsaasti. 3.7. ohjelmassa Vierumäki trail marathon, jokin kuningasajatus sinnekin ilmoittautuminen varmaankin oli, tällä hetkellä arvioituna ei ehkä hirveästi järkeä. Otettava nyt suht rauhallisena huollolla olevana pitkänä harjoituslenkkinä, ja yritettävä saada siten tuosta hyötyä. Aikaa tuonne ei voi enää lähteä juoksemaan eikä edes itsensä kanssa kilpailemaan. Vierumäen jälkeen vähitellen edessä harjoittelun kevennystä. 15.7. on oltava palautunut ja valmis lähtemään seuraavalle suurelle seikkailulle Ylläkseltä kohti Hettaa.

Ja mikä on sitten tällä hetkellä ajatus siitä, voisiko vielä joskus lähteä juoksemaan Karhunkierroksen satamailista… Ilman muuta, tuo ajatus oli mielessä jo muutama päivä maaliin pääsystä. Niin upeat muistot matkasta jäivät, että voisihan tuon uusiksikin ottaa!

diplomi-page-001

 

 

 

 

 

NUTS Karhunkierros 160km, satamailinen, 27.-28.5.2016

Syksyllä 2015 kun ilmoittautuminen NUTS Karhunkierroksen polkukisoihin aukesi, oli mielessä ainoana matkana 160km, edellisenä kesänä takana oli jo NUTS Pallas 125km , ja tuntui siltä, että kun oli mahdollista juosta Suomessa satamailinenkin niin olihan sitä lähdettävä yrittämään. Selkeästi suuret luulot omista kyvyistä edesauttavat tyhmyyksien tekemistä. No, ilmoittautuminen oli jo ensimmäinen nopeuskisa sinänsä, 15 minuutissa kaikki ultramatkat varattu mutta sain kuin sainkin itselleni paikan 160 ja Sarille 53 matkoilla. Sitten vaan harjoittelemaan…

Talvella tulin ympäripuhutuksi triathlon-kouluun, minkä johdosta harjoittelu muuttui hiukan. Juoksua hiukan vähemmän kuin aiemmin, lisäksi kuitenkin uintia ja spinningiä/pyöräilyä, kaikkinensa tuntimäärä aiempaa suurempi. Tuolta pohjalta sitten juostiin Hampurissa huhtikuussa oma maratonennätys, mikä johti ajattelemaan, että selkeästihän kunto on vuodentakaista parempi ja että vuoden takaiseen nähden kaksinkertainen matka oli edelleenkin hyvä idea.

Keväällä valmistautuminen sujui hyvin, ei mitään isompia vaivoja, maratonin jälkeen ehkä palautumisaikaa olisi voinut ottaa enemmän. Ennen kisoja tuli nyt käytyä viikolla edeltävästi myös jalkojen hieronnassa, mikä tuntui hyvin valmistavan lihaksia tuleviin rasituksiin. Niin myös nytkin tiistaina ennen perjantain juoksuun lähtöä. Kerrankin oli mielessä jopa laittaa kaikki tavarat valmiiksi hyvissä ajoin, pidinkin yhden lomapäivän jo ennen matkaa ja pakkasin repun ja dropbagit valmiiksi jo kotona. Ei siis luvassa sitä aiemmista kisoista liian tuttua viime hetken paniikkia.

päälle
Kisa-asu
reppuun
Reppuun
eväät
Eväät

Kohti Rukaa lähdettiin torstaina, pitkä päivämatka oli, ehdittiin kuitenkin hyvin illaksi hotelille ja katselemaan viimeisiä kisajärjestelyjä. Muutama tuttukin tavattiin ja kuulumisia vaihdettiin, ajoissa nukkumaan ja ihmeen hyvin nukuttikin.

Kisa-aamu… alkoi jo tuntua lähdön tunnelmaa, aamupalalle, lisää tuttuja taas paikalla. Ilmoittautumaan, pitkämatkalaisia löytyi jonoksi asti ja viimein kukin vuorollaan sai numerolaput ja gps-lähettimen reppuun sujautettavaksi. Päästäisiin siis NUTSin turvalliseen valvontaan retken ajaksi ja kiinnostuneiden netistä seurattavaksi etenemisemme osalta, eteneviä pallukoita karttapohjalla tarjolla. Ilmoittautumisen jälkeen dropbagit kuljetuksiin Oulangalle ja Hautajärvelle,kisa-vaatteet päälle ja odottelemaan lähtöä.

Kaija_Ari
Kaijan kanssa lähdössä

Lähdössä olikin hyvä tunnelma, yleisöäkin hyvin vaikka varmaan suuri osa lyhyempien matkojen taivaltajista tuli paikalle vasta myöhemmin. Viimehetken tsemppaukset tuttujen kanssa, nauttimista lähdön odotuksesta ja klo 12 lähtömerkistä liikkeelle!

lähtö
Viimein matkalla

100 m juoksua, minkä jälkeen siirryttiin kävelyyn ylämäkeen. Tuossa vaiheessa vielä viimeiset tsemppaukset yleisöltä ja Sarikin kuvaamassa rinteessä. Ylämäen jälkeen sitten hävittiinkin kisakeskuksesta kohti Valtavaaran jyrkkiä nousuja ja laskuja. Menomatkalla tuoreilla jaloilla nuo tuntuivatkin menevän kuin itsestään. Jopa niin mukavasti, että roikuin tuossa vaiheessa nuorten miesten porukassa, meno tuntui  helpolta. Ensimmäinen huolto 6 km Konttainen, pullot täyteen, vähän syötävää ja porukan mukana taas metsään Konttaisen ylitykseen. Nousuja ja laskuja, ja samaa uudelleen ja uudelleen. N. 15 km kohdalla totesin, että hidastan vauhtia ja antaa poikien mennä menojaan, oma tavoite kuitenkin oli maaliin pääsy ajasta, sijoituksesta tms lainkaan välittämättä. Tuosta teenpäin n. 45 kilometriin taivallusta pääosin yksin, 22 km huollossa Juumassa näki muitakin ja pari ripeämpää meni matkalla ohikin.

Päivä oli vähän turhan lämmin, eikä huolloissa tankattu juoma riittänyt alkuunkaan, useita kertoja tuli tankattua pulloja joesta ja puroista, vähän myös naaman huuhtelua virkistykseksi. 45 km kohdalla Kaija sai minut kiinni kävellessäni ja yrittäessäni syödä suklaapatukkaa tukehtumatta. Siitä sitten yksissä tuumin eteenpäin 53 km huoltoon. Huollossa kenkien vaihto, alussa jalkaan lähteneiden Inovin Terraclaw:n pohjien läpi kivet ym tuntuivat liikaa jalkapohjiin. Jalkaan Inovin Race Utrat, dropbagista eväitä naamaan ja menoksi. Tuossa vaiheessa Kaija lähtikin jo nopeammin huollosta suoriutuneena omille teilleen ja matka jatkui taas aikalailla yksin, välillä toisten juoksijoiden kanssa vuorotellen ja edestakaisin toisiamme ohitellen.

Jo reilun 10km kohdalla oli vasen pohje alkanut kramppailemaan ja oikea seurasi esimerkkiä vähän myöhemmin. Ei auttaneet suola, magnesium, elektrolyyttitabletit juomaan tms. Pohkeet tönkköinä mentiin. Reilun 60km kohdalla siirryn sitten valtaosin etenemään kävellen. Tuossa vaiheessa alkoi matka tuntumaan jo reisissäkin, oli kivikkoista, juurakkoa, ilta hämärtyi ja tuntui turvallisemmalta edetä ilman turhia kompurointeja. 64 km kohdalla syntyi päässä oivallus ja ilonaihe jota voi olla vaikea ulkopuolisen ymmärtää… Tajusin, että matkaa oli enää 100 km ja aikaa vielä 26h, ajoissa perille oli mahdollista päästä vaikka kävellen. Ilta hämärtyi ja lämpötila laski pakkasen puolelle, ensin olo oli tyytyväinen kun lyhythihaisessa taivaltaessa ei enää ollutkaan kuuma, sitten alkoi jo vähän viluttaa. Ennen Hautajärveä alkoi vastaan tulla jo puolivälin käännöskohdan ohittaneita, molemminpuolin aina tsempit heitettiin kohdatessa.

lappiin
Käytiin Lapissakin

Puolimatkan huolto Hautajärvellä 82 km, evästä dropbagista, repun täydennys, nuudeliannos, pikainen some-katsaus ja huomasin kovasti tsemppausviestejä tulleen. Pysähdyksen kesto n. 40min, takki päälle ja taas matkaan kohti Rukaa, puolimatka ylitetty ja koko ajan maali nyt läheni. Seuraava huoltoväli taas kohti Oulankaa, pariin otteeseen nestetankkausta puroista, matkantekoa yksin välillä puolin ja toisin muita matkalaisia ohitellen, ympärillä hiljainen metsä, käet kukkuivat, yksi porokin polulle sattui. Oulangassa takki pois, evästä ja eväät mukaan loppumatkalle. Hienoa tsemppausta huoltoväeltä, kuulemma sen jälkeen ei enää kannattaisi keskeyttää ja että he eivät antaisi keskeyttää siihenkään. Eli olihan se sitten jatkettava taas.

Matkalla kohti Juuman huoltopistettä alkoi lopulla pätkää mennä ohi lyhyempien matkojen kärkeä, yksinäinen matkanteko loppui ja lopun matkaa ihmisiä taas ympärillä. Koetin väistellä nopeampia ja käänsin numerolapun selkäpuolelle jotta ymmärtäisivät mikä etana ja miksi kulkuaan hidasti. Satoja tsemppauksia tuli ja tuntui hyvälle yhteishenki mikä polkujuoksupiireissä vallitsee. Ajoittain tuskaisen näköinen etenemiseni sai aikaan lukuisia kysymyksiä onko kaikki ok ja voisiko auttaa, sanoin vain matkaa olevan jo liikaa takana ja että jalkojen vaihto olisi sopiva apu. Juuman huollossa olikin sitten paluumatkalla jo täysi härdelli päällä, kaikkien sarjojen juoksijoita paikalla ja nestetankkauksia sai jo vähän jonottaa. Ennen huollosta lähtöäni paikalle ehtivätkin Sari ja Minna, jotka tuossa vaiheessa olivat jo ylittäneet puolimatkan omalla 53 km matkallaan. Pikaiset halaukset ja jatkoin matkaa edellään. Tämä päivä oli vielä edellistä lämpimämpi, joten paikallisten jokien ja purojen vesi itse pullotettuna oli suurimmaksi osaksi juomavalintana. N. 17 km ennen maalia Sari ja Minna saavuttivat minut, pidettiin vielä yhteinenkin vilvoitteluhetki purolla, sen jälkeen tiukka rappusten nousu ja yläpäässä oli penkki, johon halusin heittäytyä hetkeksi makaamaan. Tuossa vaiheessa tytöt menivät menojaan. Pari minuuttia jalat ylhäällä ja matkanteko oli taas helpompaa.

Sari_Ari
Pariskunta-selfie Juumassa Sarin kanssa
Minna_Ari
Minnan kanssa purolla

Jo pitkään olin tiennyt, että lopusta tulisi raskas. Jalat olivat täysin loppu, jalkapohjia särki, ylämäkeen mentiin töpötellen 10 cm askelin ja alamäkeen hiukan huonommin. Samikin oli päässyt 80 km matkallaan loppusuoralle ja tsemppasi ohi mennessään. Tuntui, etteivät Konttaisen nousut ja laskut loppuisi koskaan, mutta niin vain pääsin laskeutumaan portaat takaperin viimeiseen huoltoon. Puoli litraa urheilujuomaa juotuna, pullot täyteen lopulle matkaa, hetkeksi istumaan kun pitkämatkalaiselle suorastaan tyrkytettiin istumapaikkaa, suklaakeksi ja pari sipsiä syötäväksi. Ja järjestäjien tarjoama naaman huuhtelu ja pään kostutus, ilmeisesti näytti että pientä piristystä tarvittaisiin. Suht lyhyt tauko ja kohti totuutta, Valtavaaran via dolorosaa. Nousuissa välillä piti pysähtyä henkäisemään ja ottaa huikka pulloista, sitten taas ylöspäin. Välillä mentiin ylös käsillä apuna narusta kiskoen ja välillä laskeuduttiin narusta kiinni pitäen ja takaperin hyppien. Ja vaikka tuntui aikalailla pahalta niin askel askeleelta matka maaliin lyheni. Kaiken maailman rappusia oli paljon enemmän kuin perjantain menomatkalta muistikaan. Viimeisissä alamäissä Minna ja Aurikin menivät ohi ja kannustivat. Lopulta Valtavaara oli suoritettu, ja edessä oli enää turhan pitkä ja jyrkkä loppunousu Rukalle ja sitten viimeinen alamäki. Viimeinen nousu oli rankka, piti hetkeksi istahtaa hengähtämään penkille, mutta ylös lopulta mentiin. Ja sitten enää alas Rukan kylään. Kyltti maaliin 500m. Jalat ihan tohjona mutta loppumatka juostiin: varovasti, etten enää ainakaan kaatuisi, sitten loppusuora 100 m kädet ylhäällä ja oikeilla juoksuaskelilla, ei tuntunut enää edes kipua. Takana 164 km liikuntaa omin jaloin. Maaliviivan yli, mitali kaulaan, käteen Finisher-puukko ja lehmänkello, GPS:n luovutus järjestäjille, istumaan ja eteen kannettiin ruokaa ja juomaa. Onnittelijoita riitti, mieli oli tosi hyvä, haaveesta oli tullut totta, sata mailia ei ollut liikaa. Mutta pitkä matka se oli! Totuuden nimissä matkanteko oli jossain vaiheessa aika hirveää ja vaikeaakin, mutta tavoite pysyi koko ajan selkeänä, maaliin omin voimin omalla tahdilla. Kertaakaan ei mielessä käynyt, että keskeyttäminen olisi mahdollisuus. Tulosluettelossa ei saanut lukea tuloksena DNF. Aika 32.59.29, sijoitus miesten sarjan 30/42.

Minna_Ari_Sami
Maalissa Minnan ja Samin kanssa

Taisteluvoitto, vaikeaa oli, mutta periksi ei annettu. Kokemuksena reissu oli hurjan rankka, mutta hieno. Harjoitusta ei selkeästikään takana tarpeeksi, mutta mikä tuolle matkalle voisi harjoitukseksi riittää. Lähtisinkö uudestaan… en tiedä, on vastaus seuraavana päivänä, voi olla että mieli muuttuu. Luonto reitillä upeaa, järjestelyt hyvät, huolloissa mahtavaa porukkaa tsemppaamassa eteenpäin, kilpailijoiden yhteishenki ja toisista huolehtiminen hienoa. Nyt päivä maaliin pääsystä jalat täysin tukossa, kävely aika hankalaa, molempien ukkovarpaiden kynnet potkittu juurakoihin ja kiviin mustiksi.

puukko
Mitali ja finisher-puukko

Mutta mieli hyvä ja tyytyväinen: Minusta tuli satamaileri!